Silloin joskus ennen:
Kynttilät palaa ruokapöydässä. Herkullisen ruoan tuoksu leijailee nenään. Kaikessa rauhassa sai syödä oman kulla kanssa. Maha on niin ähky että jälkkärit syödään myöhemmin. Joskus kynttilät oli korvattu lehdellä,joskus jollain muulla. Mutta hiljaa ja rauhassa ruoasta nauttien sai viettää päivällisen aina.
Nykyaika:
Kello on 15.30 ja kaksi vuotias istuu tuolissaan. "SYÖMÄÄN!" Ei nyt ei ole VIELÄKÄÄN ruoka aika. Kanat on paketissa vielä ja pannu vasta kuumenemassa. Selostan että ruoka ei ole vielä hetkeen. "No mää ootan sitte tässä!" totee kaksvee. No siinäpä istut sitten...
Klo: 15.45 on kaks vee saanut neljäveen seuraansa ruokapöytään Ja kukas siinä malttais sitten ruokaa odottaa? Tyhmä kysymys: Ei ketään. Revitään talouspaperirullaa "tää on mun!" "heeei! se on mun! Kakkapylly!" "IDIOOTTI!" Sitten huudan isäntää jo apuun kun ovat pöydän yli viittävaille toistensa kurkussa.
Klo:15.55: "iskä jos mä syön kaikki niin saanks mä sitte jälkkärii?" Kysyy esikoinen 4v. Iskä lupaa jälkkärit. Sitten alkaa se loputon rumba. Alan latomaan kuppeihin ruokaa ja joka suunnasta kuuluu: "Mulle ei sitte parsakaalia" "mä en tykkää ponkkanoista!" "musta porkkanat on tosi hyvii! Sä oot tyhmä kun en tykkää niistä" "Mää syön vaan nuudeleita!!" Ja se on muuten varma että maistatte kaikkea tai jälkkärit jää haaveeksi!
Klo 16.00 On kaikilla ruoka lautasilla ja siinä rytäkässä on vaikeempi sanoa kumpi syö nopeammin äiti vai isi? Äkkiä nyt nin ehdin laittaa tiskit ennen kun alkaa tappelu... Koko ruokailun pyörii 4 vuotias kun puolukka piirakassa ja ei oikein tunnu taas muistavan että ruoka menee ääntä kohti. "mikä toi on,mitä tolla tehään.Onks tää kanaa? Mä tykkään kanasta.." Kaksi vuotias alkaa huutaa päälle "Tää on hyvää kuskusta!! Mää tykkään kuskuksesta!" Muuten hyvä mutte ne on nuudeleita...
Klo:16.05 Kummatkin leuhkii että "määpäs syön näitä vaik sä et tykkää!" Sitten alotetaan vaihtokauppa. "ota sä noi parsakaalit niin mä otan porkkanat" Neljävuotias osaa sitten kuitenkin pyörittää niin että lopulta kaksivuotiaalla on kaikki mistä neljävuotias ei tykkää ja kaksi vuotias on jäänyt nuolemaan näppejään. Kaksi vuotias yrittää viedä omat porkkanat takaisin ja neljävuotias tekee aikeet tyhjäksi ja yhtäkkiä alkaa kaksi vuotias itkeä ,ihan kuin leffoissa. Suu apposen auki täyttä huutoa krokotiilin kyyneleet valuen. Kun isäntä saa tiedusteltua että mistäs nt noin itkee niin yksi kertoo ettö sisko vei hänen kaikki porkkanat ja nyt hän ei saa enää ikinä porkkanoita.. Tässä kohtaa repeän nauruun...
maanantai 21. lokakuuta 2013
tiistai 15. lokakuuta 2013
Koivun oksan alla
Minä tunsin kerran miehen. Komean,vahvan ja hänellä oli suurin sydän ja syli,jonka voi vain kuvitella. Hänen syliinsä oli aina avoin lapsenlapsille ja hänellä oli aina aikaa. Hän opetti meille kuinka painaa askeleet niin tukevasti maahan läpi elämän että on helppo kulkea. Hän oli minun vaarini.
Tuli päivä jolloin äitini soitti minulle että Vaari on sairas. Parkkinsonin tauti. Se pysäytti. Kuitenkin ajattelin että koska mieheni mummikin eli toistakymmentä vuotta sen saman sairauden kanssa,on meillä aikaa vaikka kuinka kauan. Meijän Vaari onkin teräsvaari. Silti minua pelotti. Kello tikitti kohti väistämätöntä ja työnsin asian pois mielestäni.
Muistan vaarin paikan mummilassa. Muistan sen vaarin tuolin. Vaarilta kun jotain pyysi,se yleensä oli tehtävissä. Muistan kuinka vaari teki minulle jousipyssyn,koska olin kamalan pettynyt kun serkkupojat sai leikkiä robin hoodia ja minä en saanut jouskaria. Vaari näytti miten se tehdään. Vaari antoi kiivetä omenapuiden oksilla ja vaari valmensi nuoria urheilijoita. Vaari ei koskaan itkenyt. Vaari oli meidän peruskalliomme jonka varaan pysti aina laskemaan että Vaari on läsnä. Aina juhlissa,aina tukena.
Kerran jouduin esiintymään esiintymiskammoisena isolle yleisölle jossain laulukilpailussa. Kukaan ei meinannut päästä tueksi lyhyellä varoitusajalla. Äiti tuli ja mukana äidillä oli Vaari ja Vaarilla mukana oli videokamera. Laulu meni kamalasti mutta Vaari oli ylpeä. "sie laulat kun enkeli" ja puristi olkapäästä. Se päivä jäi muistiin ikuisiksi ajoiksi.
Meni vuosia eteenpäin ja vaarin kunto heikkeni. En tiennyt mitä piti tehdä ja kävin aina vain harvemmin kylässä. Sattui katsoa kun teräsvaari alkoi kävellä kumarassa ja kädet tutisemaan aina vain enemmän. Vaikka Vaari oli jo hyvin sairas,hän ei koskaan valittanut. Jopa talkoissa jaksoi hän heittää vitsiä kun käsi tärisi ja nurmikkoa piti kylvää,niin siemenet sinkoilivat käsistä. "Tämä ainakin käy!" totesi Vaari käsien täristessä. Nauroimme kaikki.
Yhtenä päivänä äiti soitti minulle. Nyt on mennyt tilanne huonoksi ja Vaari on sairaalassa keuhkokuumeen takia. Oli pakko sovitella mielessä se tosiasia että meistä kukaan ei elä ikuisesti. Lähdin seuraavana päivänä sairaalaan. Sairaalassa pedillä makasi hento,mutta edelleen niin komea elämäni vahvin mies. Otin kädestä kiinni ja hän hymyili. Hän tiesi kuka olen ja sanoi "No tulithan sie,mie oottelinkin jo. Mitä teille kuuluu?". Ja minä kerroin. Minä nauroin ja kerroin kuinka tytöt ovat tehneet kaikkea hassua. Vaari vitsaili että tästä noustaan vielä. "mie meen niin lujaa rollaattorilla että nuo hoitajat ei saa minuu kiinni kohta enää". Nauratti. Vaari kysyi tulenko huomenna tyttöjen kanssa häntä katsomaan. En voinut luvata mutta lupasin tulla vielä itse myöhemmin.
Muutaman viikon päästä tilanne oli niin huono että Vaarille aloitettiin saattohoito. Itku kuristi kurkkua. Nyt vain odotettiin. Oli tullut aika käydä vielä viimeisen kerran Vaarin luona.
Seisoin sairaalan hississä ja tuijotin käytävää. Äiti kysyi tulenko minä? En osannut vastata. Olisi tehnyt mieli juosta takaisin autoon. En minä ollut valmis jättämään jäähyväisiä. Koskaan elämässäni eivät askeleet ole olleet niin painavat ,kuin sinä päivänä sielä sairaalan käytävällä. Tiesin,että kävelen kohti sitä viimeistä huonetta. Sain kerätä kaikki voimani että sain itseni huoneeseen ja vielä huoneen ovella minä pysähdyin.
Sängyllä makasi kevyt ihminen. Niin kevyt etten tiennyt että siltä voi näyttää. Se näytti pahalta,se tuntui vielä pahemmalta. Mutta aikansa kun sitä tuttua rakasta ihmistä katsoi,alkoi muistot täyttää niitä painuneita kuoppia ja puuttuvia palasia ja se ihminen alkoikin näyttää vain siltä tutulta,meidän vaarilta. Istuin vaarin viereen ja sanoin hiljaa. "hei Vaari,Juuli tässä. Lupasin tulla katsomaan vielä ja tässä minä olen." Silloin vaari avasi silmät. Hän katsoi suoraan minua kohti ja minusta tuntui että kyllä hän tiesi että se olin minä. Lupasin tulla... Juttelin. Kerroin kuinka kaunista on ulkona,syksy on ihan ovella. Kerroin mitä tytöille kuuluu,kerroin mitä minulle kuuluu. Meillä on kaikki ihan hyvin,me pärjätään kyllä...
Vuoronperään sängyn luona istui äitini,vuoronperään mummi,vuoron perään tätini Ilona. Välillä itketti,välillä nauratti. Sydämessäni tiedän että Vaari tiesi meidän kaikkien olevan sielä ja oli siitä varmasti onnellinen. Kun lähdimme,halasin Vaaria hellästi ja kuiskasin korvaan "Kiitos Vaari. Parempaa Vaaria ei meillä kellään koskaan olisi voinut ollakkaan. Me rakastetaan sua kovin paljon. Mutta me pärjätään,voit mennä rauhassa" Taustalla soi radiosta hiljaa Karjalan Kunnailla.
Sinä lähdit perjantai iltana. Oli vähän satanut vettäkin päivän aikana mutta myös aurinko pilkistänyt pilvien takaa. Minä surin,surin niin että tärisin ja sattui sydämeen. Toisaalta olin onnellinen,nyt sinä lepäät rauhassa. Ei ole enään kipuja. Meidän on aika vain seurata niitä sinun vahvoja askelmerkkejäsi. Sinut haudattiin kauniille paikalle,koivun oksan alle. Lehdet satoivat hautasi päälle kun laskimme kukat haudallesi. Muistotilaisuudessa lauloimme serkkujeni kanssa Karjalan Kunnailla. En koskaan unohda sinua Vaari.
Kaikella Rakkaudella Juuliska
Tuli päivä jolloin äitini soitti minulle että Vaari on sairas. Parkkinsonin tauti. Se pysäytti. Kuitenkin ajattelin että koska mieheni mummikin eli toistakymmentä vuotta sen saman sairauden kanssa,on meillä aikaa vaikka kuinka kauan. Meijän Vaari onkin teräsvaari. Silti minua pelotti. Kello tikitti kohti väistämätöntä ja työnsin asian pois mielestäni.
Muistan vaarin paikan mummilassa. Muistan sen vaarin tuolin. Vaarilta kun jotain pyysi,se yleensä oli tehtävissä. Muistan kuinka vaari teki minulle jousipyssyn,koska olin kamalan pettynyt kun serkkupojat sai leikkiä robin hoodia ja minä en saanut jouskaria. Vaari näytti miten se tehdään. Vaari antoi kiivetä omenapuiden oksilla ja vaari valmensi nuoria urheilijoita. Vaari ei koskaan itkenyt. Vaari oli meidän peruskalliomme jonka varaan pysti aina laskemaan että Vaari on läsnä. Aina juhlissa,aina tukena.
Kerran jouduin esiintymään esiintymiskammoisena isolle yleisölle jossain laulukilpailussa. Kukaan ei meinannut päästä tueksi lyhyellä varoitusajalla. Äiti tuli ja mukana äidillä oli Vaari ja Vaarilla mukana oli videokamera. Laulu meni kamalasti mutta Vaari oli ylpeä. "sie laulat kun enkeli" ja puristi olkapäästä. Se päivä jäi muistiin ikuisiksi ajoiksi.
Meni vuosia eteenpäin ja vaarin kunto heikkeni. En tiennyt mitä piti tehdä ja kävin aina vain harvemmin kylässä. Sattui katsoa kun teräsvaari alkoi kävellä kumarassa ja kädet tutisemaan aina vain enemmän. Vaikka Vaari oli jo hyvin sairas,hän ei koskaan valittanut. Jopa talkoissa jaksoi hän heittää vitsiä kun käsi tärisi ja nurmikkoa piti kylvää,niin siemenet sinkoilivat käsistä. "Tämä ainakin käy!" totesi Vaari käsien täristessä. Nauroimme kaikki.
Yhtenä päivänä äiti soitti minulle. Nyt on mennyt tilanne huonoksi ja Vaari on sairaalassa keuhkokuumeen takia. Oli pakko sovitella mielessä se tosiasia että meistä kukaan ei elä ikuisesti. Lähdin seuraavana päivänä sairaalaan. Sairaalassa pedillä makasi hento,mutta edelleen niin komea elämäni vahvin mies. Otin kädestä kiinni ja hän hymyili. Hän tiesi kuka olen ja sanoi "No tulithan sie,mie oottelinkin jo. Mitä teille kuuluu?". Ja minä kerroin. Minä nauroin ja kerroin kuinka tytöt ovat tehneet kaikkea hassua. Vaari vitsaili että tästä noustaan vielä. "mie meen niin lujaa rollaattorilla että nuo hoitajat ei saa minuu kiinni kohta enää". Nauratti. Vaari kysyi tulenko huomenna tyttöjen kanssa häntä katsomaan. En voinut luvata mutta lupasin tulla vielä itse myöhemmin.
Muutaman viikon päästä tilanne oli niin huono että Vaarille aloitettiin saattohoito. Itku kuristi kurkkua. Nyt vain odotettiin. Oli tullut aika käydä vielä viimeisen kerran Vaarin luona.
Seisoin sairaalan hississä ja tuijotin käytävää. Äiti kysyi tulenko minä? En osannut vastata. Olisi tehnyt mieli juosta takaisin autoon. En minä ollut valmis jättämään jäähyväisiä. Koskaan elämässäni eivät askeleet ole olleet niin painavat ,kuin sinä päivänä sielä sairaalan käytävällä. Tiesin,että kävelen kohti sitä viimeistä huonetta. Sain kerätä kaikki voimani että sain itseni huoneeseen ja vielä huoneen ovella minä pysähdyin.
Sängyllä makasi kevyt ihminen. Niin kevyt etten tiennyt että siltä voi näyttää. Se näytti pahalta,se tuntui vielä pahemmalta. Mutta aikansa kun sitä tuttua rakasta ihmistä katsoi,alkoi muistot täyttää niitä painuneita kuoppia ja puuttuvia palasia ja se ihminen alkoikin näyttää vain siltä tutulta,meidän vaarilta. Istuin vaarin viereen ja sanoin hiljaa. "hei Vaari,Juuli tässä. Lupasin tulla katsomaan vielä ja tässä minä olen." Silloin vaari avasi silmät. Hän katsoi suoraan minua kohti ja minusta tuntui että kyllä hän tiesi että se olin minä. Lupasin tulla... Juttelin. Kerroin kuinka kaunista on ulkona,syksy on ihan ovella. Kerroin mitä tytöille kuuluu,kerroin mitä minulle kuuluu. Meillä on kaikki ihan hyvin,me pärjätään kyllä...
Vuoronperään sängyn luona istui äitini,vuoronperään mummi,vuoron perään tätini Ilona. Välillä itketti,välillä nauratti. Sydämessäni tiedän että Vaari tiesi meidän kaikkien olevan sielä ja oli siitä varmasti onnellinen. Kun lähdimme,halasin Vaaria hellästi ja kuiskasin korvaan "Kiitos Vaari. Parempaa Vaaria ei meillä kellään koskaan olisi voinut ollakkaan. Me rakastetaan sua kovin paljon. Mutta me pärjätään,voit mennä rauhassa" Taustalla soi radiosta hiljaa Karjalan Kunnailla.
Sinä lähdit perjantai iltana. Oli vähän satanut vettäkin päivän aikana mutta myös aurinko pilkistänyt pilvien takaa. Minä surin,surin niin että tärisin ja sattui sydämeen. Toisaalta olin onnellinen,nyt sinä lepäät rauhassa. Ei ole enään kipuja. Meidän on aika vain seurata niitä sinun vahvoja askelmerkkejäsi. Sinut haudattiin kauniille paikalle,koivun oksan alle. Lehdet satoivat hautasi päälle kun laskimme kukat haudallesi. Muistotilaisuudessa lauloimme serkkujeni kanssa Karjalan Kunnailla. En koskaan unohda sinua Vaari.
Kaikella Rakkaudella Juuliska
perjantai 16. elokuuta 2013
Codename "mutsi"
Vuonna 2008
Korkosaappaiden korot kopisee katukivetykseen,hiukset on viimesen päälle ja ehostukseen meni aamulla tunti,mutta peilistä katsoo kaunis nuori nainen. Hoikka,treenattu terveen näköinen ja hyvältä tuoksuva. Kaikki on aina viimeisen päälle. Verkkarit kuuluu salille ja juhlia varten on mekot,korkokengät ja kaikki. Vapaapäivänäkin meikkaan,näytän hyvältä,vedän farkut jalkaan ja katson jonkun kivan paidan ,mistä sitä tietää vaikka joku soittaisikin että lähdetäänkö syömään,drinksuille,shoppailemaan. Onhan sentään vapaapäivä.
3vuotta myöhemmin...
Tukka on ponnarilla,se on niin likainen ettei sitä kehtaa aukikaan pitää. Mitkä ne meikit on? Ai niin,se on tuo peitepuikko joka peittää ne silmäpussit että kauppaan kerkii mennä. Look on luokkaa "lähiömutsi". Verkkarit on arkivaatetus. Ne vanhat ,nukkaantuneet pieruverkkarit joilla voi puskea vaunut puistoon ja ei tule kylmä kun lapset leikkii. Kaikki tuntuu olevan nykyään vain käytännöllistä,sama se miltä se näyttää. Vyötäröllä on 5,10 jopa 20kin liikakiloa. Kukaan ei katso sinua pitkään,kukaan ei luule sinua pulsuksi. Sinä olet "mutsi"
Tämä on hyvin yleinen ilmiö äideissä. Lapsi tulee,kaikki menee lapsen edelle. Lapsi kulkee ykkösissä,äiti kulkee lumpuissa ja räteissä. Moni äiti keskittyy niin kovin lapseensa,lapsien tarpeisiin ja lasten vaatteisiin että unohtaa sivussa itsensä. Ei ole lainkaan tavatonta että nuoresta parikymppisestä muutaman lapsen äidistä tulee täysin tyylitön,seksitön,reissussa rähjääntyny lähiömutsi. Kuka mua kattoiskaa siel kotona paitsi muksut joten miksi vaivautua?
Minä olin monta vuotta sellainen äiti. Kunnes tajusin kuinka minäkin ansaitsen olla nätti,ostaa vaatteita muualta kuin kirpparilta ja kun äiti on onnellinen ,on lapsetkin. Kuinka ihanaa onkaan shoppailla vaihteeksi ne uudet farkut joiden asiosta koko vaatekaappi näyttää toimivan paremmin päälläsi. Kuinka ihanaa onkaan katsoa peiliin ja sieltä ei katso takasin se väsynyt,riipputissinen ja mahainen mamma? Okei,tissejä ei pelasta enään ketään muu kuin kirurgi,mutta yleiselle olemukselle voit tehdä paljon.
Mutta miksi näin käy synnyttäneelle naiselle? Miksi ne niin rupsahtaa? Syy siihen on yksinkertainen: Ei ole aikaa,eikä ole halua. Ja jos niitä on,ei jaksa edes kiinnostaa miltä näyttää. Vauva puklaa,isommat pyyhkii räät paitaasi ja vaikka mitä. Voi väsymyksen määrää pikkulapsiperheessä. Se ehostautuminen veisi vain 5 minuuttia mutta kun ei huvita. Monesti silti se 5 minuutin jaksaminen piristäisi omaa oloasi huomattavasti.
Kun pikkulapsi aika on ohi ,monesti näkee vielä niitä 10 vuotiaiden äitejä joille se "mutsi-look" on jäänyt päälle. On unohtunut oma itsensä. Kaikki menee lasten ehdoilla ja mitä lapset tarvitsee. Mitä jos se lapsi ei tarvitse sitä molokidsin haalaria kolmessa eri värissä? Mitä jos sinä tarvitset uuden talvitakin ja parin farkkuja? Ensi kerralla kun ostat lapsellesi jotain,joka ei ole niin maailman tärkein,muista itsesi. Mitä minä tarvitsen? Muista se,että äiti on koko perheen aivot ja sydän. Kun äidillä on kaikki hyvin,muu hoituu melkein kun itsestään.
Olet äiti,mutta olet myös nainen,jolla on lapsia.
Korkosaappaiden korot kopisee katukivetykseen,hiukset on viimesen päälle ja ehostukseen meni aamulla tunti,mutta peilistä katsoo kaunis nuori nainen. Hoikka,treenattu terveen näköinen ja hyvältä tuoksuva. Kaikki on aina viimeisen päälle. Verkkarit kuuluu salille ja juhlia varten on mekot,korkokengät ja kaikki. Vapaapäivänäkin meikkaan,näytän hyvältä,vedän farkut jalkaan ja katson jonkun kivan paidan ,mistä sitä tietää vaikka joku soittaisikin että lähdetäänkö syömään,drinksuille,shoppailemaan. Onhan sentään vapaapäivä.
3vuotta myöhemmin...
Tukka on ponnarilla,se on niin likainen ettei sitä kehtaa aukikaan pitää. Mitkä ne meikit on? Ai niin,se on tuo peitepuikko joka peittää ne silmäpussit että kauppaan kerkii mennä. Look on luokkaa "lähiömutsi". Verkkarit on arkivaatetus. Ne vanhat ,nukkaantuneet pieruverkkarit joilla voi puskea vaunut puistoon ja ei tule kylmä kun lapset leikkii. Kaikki tuntuu olevan nykyään vain käytännöllistä,sama se miltä se näyttää. Vyötäröllä on 5,10 jopa 20kin liikakiloa. Kukaan ei katso sinua pitkään,kukaan ei luule sinua pulsuksi. Sinä olet "mutsi"
Tämä on hyvin yleinen ilmiö äideissä. Lapsi tulee,kaikki menee lapsen edelle. Lapsi kulkee ykkösissä,äiti kulkee lumpuissa ja räteissä. Moni äiti keskittyy niin kovin lapseensa,lapsien tarpeisiin ja lasten vaatteisiin että unohtaa sivussa itsensä. Ei ole lainkaan tavatonta että nuoresta parikymppisestä muutaman lapsen äidistä tulee täysin tyylitön,seksitön,reissussa rähjääntyny lähiömutsi. Kuka mua kattoiskaa siel kotona paitsi muksut joten miksi vaivautua?
Minä olin monta vuotta sellainen äiti. Kunnes tajusin kuinka minäkin ansaitsen olla nätti,ostaa vaatteita muualta kuin kirpparilta ja kun äiti on onnellinen ,on lapsetkin. Kuinka ihanaa onkaan shoppailla vaihteeksi ne uudet farkut joiden asiosta koko vaatekaappi näyttää toimivan paremmin päälläsi. Kuinka ihanaa onkaan katsoa peiliin ja sieltä ei katso takasin se väsynyt,riipputissinen ja mahainen mamma? Okei,tissejä ei pelasta enään ketään muu kuin kirurgi,mutta yleiselle olemukselle voit tehdä paljon.
Mutta miksi näin käy synnyttäneelle naiselle? Miksi ne niin rupsahtaa? Syy siihen on yksinkertainen: Ei ole aikaa,eikä ole halua. Ja jos niitä on,ei jaksa edes kiinnostaa miltä näyttää. Vauva puklaa,isommat pyyhkii räät paitaasi ja vaikka mitä. Voi väsymyksen määrää pikkulapsiperheessä. Se ehostautuminen veisi vain 5 minuuttia mutta kun ei huvita. Monesti silti se 5 minuutin jaksaminen piristäisi omaa oloasi huomattavasti.
Kun pikkulapsi aika on ohi ,monesti näkee vielä niitä 10 vuotiaiden äitejä joille se "mutsi-look" on jäänyt päälle. On unohtunut oma itsensä. Kaikki menee lasten ehdoilla ja mitä lapset tarvitsee. Mitä jos se lapsi ei tarvitse sitä molokidsin haalaria kolmessa eri värissä? Mitä jos sinä tarvitset uuden talvitakin ja parin farkkuja? Ensi kerralla kun ostat lapsellesi jotain,joka ei ole niin maailman tärkein,muista itsesi. Mitä minä tarvitsen? Muista se,että äiti on koko perheen aivot ja sydän. Kun äidillä on kaikki hyvin,muu hoituu melkein kun itsestään.
Olet äiti,mutta olet myös nainen,jolla on lapsia.
For better or worse
Eri uskonnolisia vakaumuksia huomioimatta,nykyään on hieman toisin. En väitä,että huonoon parisuhteeseen kuuluisi jäädä,mutta liian helpollakaan ei pitäisi luovuttaa. Minne hävisi puhe? Asioiden ratkaiseminen? Asioiden puiminen ei aina ole se helpoin tie. Ehkä se on se vaikein ja takeita ei ole ,onnistuuko kaikki sitten kuitenkaan. Joskus täytyy ottaa valtava uskon loikka tuntemattomaan ja katsoa kantaako ne siivet. Mutta silti,asiat voisi yrittää korjata.
12.6.2009 minä sanoin todistajien läsnäollessa tahtovani rakastaa miestäni myötä ja vastoinkäymisissä. Lähivuosina tuntuu että on ollut enemmän vastoinkäymisiä ja välillä tilanne oli todella kurja. Lopulta tilanne ajautui siihen pisteeseen että minä pakkasin tavarani. Se loppuu nyt. Perheeni tuella ja avulla sain miettimisaikaa päiviä ja kun palasimme kotiin,mieheni kunnioitti päätöstäni ja lähti ovesta ulos. Kun tietä eteenpäin ei ollut,oli palattava takaisinpäin. Miksi me rakastuimme? Miksi halusin olla mieheni kanssa niin kovin? Ja sieltä se vastaus löytyikin. Koska hän on se yksi minulle. Hän on se jolla on yhtä huono huumori kuin minulla,yhtä vahva luonne ja temperamentti. Hän on se joka ymmärtää ja tukee minua,aina.
Kun perheeseen syntyy lapsia,se kaksin olo muuttuu kertaheitolla. Koko ajan käsite muuttuu. Ennen roskiksia ei ketään halunnut viedä tai postia hakea,mutta siihen kun lisää kolme lasta, juostaan roskiksille ja postilaatikolle jo kilpaa. "sulla meni vaikka kuinka kauan" "Sä et yhtään ymmärrä mitä mun päiväni on". Vapaa ajalle tulee uusi määrite "omaa aikaa" eli aikaa ilman lapsia.
Lapset on elämän suola,lapset on aivan ihania enkä voisi kuvitella elämääni ilman lapsia,mutta vasta oman parisuhdekriisini jälkeen ymmärsin kuinka tärkeää se parisuhdeaikakin on. Lapset eivät siitä traumatisoidu jos ovat joskus viikonlopun hoidossa,mutta siitä he kyllä kärsivät jos vanhemmat eivät ole onnellisia.
Jos omin avuin ei tunnu pääsevän puusta pitkälle,keskusteluapua tarjoaa myös perheneuvolan parisuhdeterapia. Monille se tuntuu olevan tabu että ventovieras tulee kuuntelemaan teidän ongelmianne. Mikä kyylä sekin voi olla? Silti joskus ulkopuolinen voi nähdä asioita erikantilta kuin te,asioita joita te ette huomaa. Terapia voi auttaa löytämään sen kauan kadoksissa olleen kipinän. Kaikki on sallittua sodassa ja rakkaudessa? Joskus se toinen ehkä tarvitsee sen herätyksen siihen että mitä on tapahtumassa,ennen kuin sen menettää.
Tässä lähiaikoina kävin vierailemassa erään läheiseni luona todistin erittäin liikuttavaa hetkeä. Vanha aviopari,rakkaustarinaa takana ainakin 60 vuotta pitivät toisiaan kädestä ja syleilivät ja sanoja ei tarvittu. He rakastavat toisiaan,vieläkin 60 vuoden jälkeen kuin aika ei olisi mennyt lainkaan eteenpäin. Ehdoitta ja koko sydämillään. Silloin minä päätin: jonain päivänä me,mieheni ja minä olemme ne kaksi vanhaa puuta jotka ovat kaikenaikaa yhteenpunoneet juuriaan. Käsi kädessä nyt ja aina.
~Kaikella rakkaudella elämäni miehelle... Rakastan sinua.~
torstai 15. elokuuta 2013
Kuka voisi kellot seisauttaa?
Istun lattialla ja luen Stokken sleepi sängyn kasaamisohjetta. Olen juuri purkanut maailman ihanimman stokke sleepi mini sängyn lähes atomeiksi lattialle. Kyynel kohoaa silmään. Meidän vauva ei enään mahdu siihen. Meidän vauvamme on jo niin iso että oppi konttaamaan ja istumaan. Nousee polviseisontaan ja joskus seisomaan. Meidän vauva ei ole enään vastasyntynyt.
Minne aika katosi? Juurihan seisoin paniikin partaalla vessassa ja tuijotin raskaustestiä. Voi perkele...Ei tää voi olla edes mahdollista! Mutta oli se. Mahassa kasvoi pienen pieni ihmisen taimi,joka pisti minut oksentamaan kahden tunnin välein ja kaikki hajut,ruoat,kaikki oksetti,jopa oma mies haisi niin pahalle että nukkui muutaman viikon sohvalla että pahimmasta päästiin yli.
Aluksi järkytyin niin paljon että en tiennyt mihin ratkasuun päädyn. Lopulta päätöksen oli tehnyt jo joku toinen. Vauva olikin jo isompi kuin piti. Vilkutti ja potki. Hei,minä olen täällä. Muistan sen päivän kuin eilisen. Seisoin sinä toukokuun 23.päivänä sateen ja ukkosen jälkeen jorvin äitipolin ulko ovella ja katsoin ultrakuvaa. Kuin nallekarkki. Ja juuri silloin aurinko pilkahti pilvien välistä. Kyllä tästä selvitään,ensimmäiseksi pitää ostaa uusi auto että mahdutaan kaikki.
Odotusaika meni ihan hyvin. Maha oli suuri ja aloin jo pelätä että kuinka iso vauva sieltä tuleekaan ja jotenkin tiesin että vauva on isompi ja yritin peloistani puhua,minua ei kuunneltu,pieni ja siro. Sitten alkoi verenpaineet nousta ja minä aloin väsyä. Joka askel sattui ja arjesta selviytyminen oli haastavaa. Silti toivoin yhtä asiaa: kumpa vauva ei syntyisi jouluaattona jolloin raskausviikkoja olisi 39+4,koska halusin viettää joulun perheen voimin. Ja niin sainkin.
Perjantaina 28.12 klo 12.13 raskausviikoin 40+1 syntyi reippaan kokoinen 3815g ja 53cm mitoiltaan oleva maailman suloisin tyttövauva. Ensisilmäyksellä en sitä kamalan kauniiksi ehkä olisi voinut kuvailla ,sillä vauva sinersi raajoista aika pahasti ja näytti ihan valmiilta maatilan emännältä. Oli nenä vähän littana ja oikeen kunnon posket ja kaksoisleuka. Kieltämättä,se ei tuntunut minun vauvalta. Kaikenlisäksi olin lopenuupunut ja en tuntenut mitään ylitsevuotavaa rakkauden tunnetta heti synnytyksen jälkeen. Olin helpottunut että se on ohi ja hämmentynyt että vauva oli siinä ja en tuntenut mitään. Annoin sen isin syliin ja halusin mennä suihkuun,yksin. Olin kipeä ja heikko. Isin sylissä neiti nukkui ja minä söin kevyen brunssin,halusin jo nukkumaan. Osastolle kun pääsin lähti isäntä töihin ja minä jäin vauvan kanssa kaksin. Jaaha,nyt ollaankin sitten vaan me kaksi.. Silloin kunnolla otin vauvan syliin ja katsoin sitä. Ja siinä katsellessa minä rakastuin. Sä teet äidin elämästä vieläkin paremman..
Niin ne kuukaudet vieri. Ensimmäisestä neljästä en tosissaan muista muuta kuin jorvin sairaalan reissun kun vauvalla oli korvatulehdus ja toivoin huutamisen johtuneen siitä. Turha toivo,koliikkihan se oli. Se loppui
joskus neljännen kuukauden tienoilla ja silloin sain aivan erilaisen vauvan. Aina aurinkoisen,helpon, ihanan,jota katsellessa kyyneleet valui poskelle kun se pieni pää painui rintaani vasten kun hän nukahti.
Nyt siitä on jo yli vuosi kun seisoin tuijottaen raskaustestiä,yli 7 kuukautta kun sain tyttöni ensimmäistä kertaa syliini. Nyt hän konttaa,istuu,liikkuu oppii päivä päivältä uutta ja kasvaa isommaksi. Jos ajan voisi pysäyttää,pysäyttäisin sen tähän hetkeen. Että lapseni olisi hetken pidempään aivan pieniä. Kuinka rankkaa,mutta kuinka ihanaa. Ne ovat pieniä vain kerran.
Minne aika katosi? Juurihan seisoin paniikin partaalla vessassa ja tuijotin raskaustestiä. Voi perkele...Ei tää voi olla edes mahdollista! Mutta oli se. Mahassa kasvoi pienen pieni ihmisen taimi,joka pisti minut oksentamaan kahden tunnin välein ja kaikki hajut,ruoat,kaikki oksetti,jopa oma mies haisi niin pahalle että nukkui muutaman viikon sohvalla että pahimmasta päästiin yli.
Aluksi järkytyin niin paljon että en tiennyt mihin ratkasuun päädyn. Lopulta päätöksen oli tehnyt jo joku toinen. Vauva olikin jo isompi kuin piti. Vilkutti ja potki. Hei,minä olen täällä. Muistan sen päivän kuin eilisen. Seisoin sinä toukokuun 23.päivänä sateen ja ukkosen jälkeen jorvin äitipolin ulko ovella ja katsoin ultrakuvaa. Kuin nallekarkki. Ja juuri silloin aurinko pilkahti pilvien välistä. Kyllä tästä selvitään,ensimmäiseksi pitää ostaa uusi auto että mahdutaan kaikki.
Odotusaika meni ihan hyvin. Maha oli suuri ja aloin jo pelätä että kuinka iso vauva sieltä tuleekaan ja jotenkin tiesin että vauva on isompi ja yritin peloistani puhua,minua ei kuunneltu,pieni ja siro. Sitten alkoi verenpaineet nousta ja minä aloin väsyä. Joka askel sattui ja arjesta selviytyminen oli haastavaa. Silti toivoin yhtä asiaa: kumpa vauva ei syntyisi jouluaattona jolloin raskausviikkoja olisi 39+4,koska halusin viettää joulun perheen voimin. Ja niin sainkin.
Perjantaina 28.12 klo 12.13 raskausviikoin 40+1 syntyi reippaan kokoinen 3815g ja 53cm mitoiltaan oleva maailman suloisin tyttövauva. Ensisilmäyksellä en sitä kamalan kauniiksi ehkä olisi voinut kuvailla ,sillä vauva sinersi raajoista aika pahasti ja näytti ihan valmiilta maatilan emännältä. Oli nenä vähän littana ja oikeen kunnon posket ja kaksoisleuka. Kieltämättä,se ei tuntunut minun vauvalta. Kaikenlisäksi olin lopenuupunut ja en tuntenut mitään ylitsevuotavaa rakkauden tunnetta heti synnytyksen jälkeen. Olin helpottunut että se on ohi ja hämmentynyt että vauva oli siinä ja en tuntenut mitään. Annoin sen isin syliin ja halusin mennä suihkuun,yksin. Olin kipeä ja heikko. Isin sylissä neiti nukkui ja minä söin kevyen brunssin,halusin jo nukkumaan. Osastolle kun pääsin lähti isäntä töihin ja minä jäin vauvan kanssa kaksin. Jaaha,nyt ollaankin sitten vaan me kaksi.. Silloin kunnolla otin vauvan syliin ja katsoin sitä. Ja siinä katsellessa minä rakastuin. Sä teet äidin elämästä vieläkin paremman..
Niin ne kuukaudet vieri. Ensimmäisestä neljästä en tosissaan muista muuta kuin jorvin sairaalan reissun kun vauvalla oli korvatulehdus ja toivoin huutamisen johtuneen siitä. Turha toivo,koliikkihan se oli. Se loppui joskus neljännen kuukauden tienoilla ja silloin sain aivan erilaisen vauvan. Aina aurinkoisen,helpon, ihanan,jota katsellessa kyyneleet valui poskelle kun se pieni pää painui rintaani vasten kun hän nukahti.
Nyt siitä on jo yli vuosi kun seisoin tuijottaen raskaustestiä,yli 7 kuukautta kun sain tyttöni ensimmäistä kertaa syliini. Nyt hän konttaa,istuu,liikkuu oppii päivä päivältä uutta ja kasvaa isommaksi. Jos ajan voisi pysäyttää,pysäyttäisin sen tähän hetkeen. Että lapseni olisi hetken pidempään aivan pieniä. Kuinka rankkaa,mutta kuinka ihanaa. Ne ovat pieniä vain kerran.
keskiviikko 14. elokuuta 2013
Neuvola tarkastus kuin painajainen
Meilä oli tossa taannoin kahden lapsen neuvola kontrolli. Vanhimman tytön 4v neuvola ja nuorimman 7 kk neuvolan tarkastus ja lääkärikäynti,sillä 4kk(?) lääkäri jäi välistä koska podimme jotain maailmanluokan flunssaa.
Vanhin tyttö oli päiväkodissa aamupäivän ja isäntä sen lupasi hakea klo kahdeksi neuvolaan ja lähteä siitä sitten töihin että hoitaisin jälleen kerran neuvolakäynnin kolmen lapsen kanssa yksin. No tämähän passaa,näin on menty ennenkin.
Puskin vaunut neuvolaan ja pääsimme neuvolantädin huoneeseen. Isäntä toi vanhimman vähän myöhässä ,mutta tässä oli keretty punnitsemaan juniorilta jo kerätty paino ja mitata pituus. 7kk ja 8150g ja 72cm. Ei ihme että oon saanu jo jännetupentulehduksen tuon roikottamisesta. Pohdin itsekseni kun vaaka pysähtyi. Eipä tuo meidän maatuska meinannut mahtua makaamaan vaa-allekkaan. Pitkä tyttö!
Lääkärinhuoneeseen kun päästiin,oli vanhin lapsi jo ylikierroksilla. Tähän mennessä oli käyttäytynyt todella miellyttävästi ja ajattelin että lytätään suoraan neuvolan kritiikki että lapsi olisi ylivilkas. Kotonakin se kyllä osaa kiivetä patterin putkia kattoon ja roikkua karmeissa ja juosta kiljuen ympyrää mutta onhan se vielä normaalia?
Ensimmäisen 5minuutin aikana olin kerennyt hikoilemaan jo litratolkulla ja kiitos vaan rexona kun petit minut taas! Vauvaa yritettiin tutkia ja kerkesin nähdä kuinka 4v paineli lääkärin taakse ja yhtäkkiähän se sieltä käveli stetoskooppi korvilla. Mietin jo että suljenko silmät ja toivon parasta mutten ehtinyt sanoa kuin "LAITA SE HET..." Kun kuului jo iloinen kolahdus ja esikoiseni viaton "hupsista.." Kun se stetoskooppi oli jo lattialla. Toivottavasti se ei mennyt rikki... Lääkäri ei tuntunut olevan moksiskaan.
Heti tämän jälkeen kuulin takaani lorisevan äänen ja toisen "oho,vahinkoooo" kun keskimmäinen oli jo kerennyt kaivaa avonaisesta laukustani vesipullon ja avata sen... Kuinka ollakkaan,siinä se seisoi ja kaatoi pullon sisältöä lattialle silmät suurena. Lykkäsin pienimmän lääkärin syliin ja aloin kuivata lattiaa. Toi lääkäri ei varmana halua yhtään mukulaa kun tätä kattelee...
Vauva ei reagoinut kuuloa testaavaan vilkkuun vasemmalla korvalla ja se herätti lääkärissä hiukan kummastelua, sovimme kuulokontrollin muutaman viikon päähän. Oli aika työ lahjoa lapset hiljaseksi että vauvarukka edes kuuli sen äänen siitä vilkusta. Ja sillä välin esikoiseni kiipeili melkeen jo pöydällä,tutki lääkärin välineistoä ja paiskoi leluja. Lääkäri totesi että "tuon 4v:n voisin lähettää erikoislääkärille joka on erikoistunut ylivilkkaus ja keskittymishäiriöihin. Kyllä tuo minun silmääni näyttää että olisi syytä tutkia" En vastustellut,olin lopenuupunut. Enkä myöskään kehdannut myöntää että tuo oli pientä vielä.
Passitin 4v:n leikkimään oven ulkopuolelle kun tiedän ettei se karkaakkaan.Silloin suuttui keskimmäinen,uhmakas 2,5v ja heittäytyi lankuksi lattialle karjumaan kun hän ei saanut mennä ja yritin häntä lohduttaa niin siitäkös se kimpaantui ja nakkasi tutin suustaan ja aivan suoraan lääkäriä päähän. Hävetti niin kovin ettei itku ollut kaukana. Lopulta lääkärikin totesi että "teidän varmaan on helpompi odottaa käytävässä sen aikaa kuin kirjaan nämä tiedot. Mukavaa loppukesää" Sun mielenterveyden vuoksi on parempi että me pysytään kaukana...
Kaupassa luvatut jätskit jäi vielä pakastealtaaseen kun kaksi karkasi ja pisti kaupassa ranttaliksi. Ostin päivän ruokatarpeet ja kaksi askia tupakkaa. Tämä oli taas yksi näitä päiviä... Elämä on kun kummelia kieltämättä toisinaan,mutta en vaihtaisi tuntiakaan pois. Joskus ne on maailman kamalampia riiviöitä,mutta illalla kun ne kapuaa syliin kirjan kanssa,ei ole parempaa oloa.
Vanhin tyttö oli päiväkodissa aamupäivän ja isäntä sen lupasi hakea klo kahdeksi neuvolaan ja lähteä siitä sitten töihin että hoitaisin jälleen kerran neuvolakäynnin kolmen lapsen kanssa yksin. No tämähän passaa,näin on menty ennenkin.
Puskin vaunut neuvolaan ja pääsimme neuvolantädin huoneeseen. Isäntä toi vanhimman vähän myöhässä ,mutta tässä oli keretty punnitsemaan juniorilta jo kerätty paino ja mitata pituus. 7kk ja 8150g ja 72cm. Ei ihme että oon saanu jo jännetupentulehduksen tuon roikottamisesta. Pohdin itsekseni kun vaaka pysähtyi. Eipä tuo meidän maatuska meinannut mahtua makaamaan vaa-allekkaan. Pitkä tyttö!
Lääkärinhuoneeseen kun päästiin,oli vanhin lapsi jo ylikierroksilla. Tähän mennessä oli käyttäytynyt todella miellyttävästi ja ajattelin että lytätään suoraan neuvolan kritiikki että lapsi olisi ylivilkas. Kotonakin se kyllä osaa kiivetä patterin putkia kattoon ja roikkua karmeissa ja juosta kiljuen ympyrää mutta onhan se vielä normaalia?
Ensimmäisen 5minuutin aikana olin kerennyt hikoilemaan jo litratolkulla ja kiitos vaan rexona kun petit minut taas! Vauvaa yritettiin tutkia ja kerkesin nähdä kuinka 4v paineli lääkärin taakse ja yhtäkkiähän se sieltä käveli stetoskooppi korvilla. Mietin jo että suljenko silmät ja toivon parasta mutten ehtinyt sanoa kuin "LAITA SE HET..." Kun kuului jo iloinen kolahdus ja esikoiseni viaton "hupsista.." Kun se stetoskooppi oli jo lattialla. Toivottavasti se ei mennyt rikki... Lääkäri ei tuntunut olevan moksiskaan.
Heti tämän jälkeen kuulin takaani lorisevan äänen ja toisen "oho,vahinkoooo" kun keskimmäinen oli jo kerennyt kaivaa avonaisesta laukustani vesipullon ja avata sen... Kuinka ollakkaan,siinä se seisoi ja kaatoi pullon sisältöä lattialle silmät suurena. Lykkäsin pienimmän lääkärin syliin ja aloin kuivata lattiaa. Toi lääkäri ei varmana halua yhtään mukulaa kun tätä kattelee...
Vauva ei reagoinut kuuloa testaavaan vilkkuun vasemmalla korvalla ja se herätti lääkärissä hiukan kummastelua, sovimme kuulokontrollin muutaman viikon päähän. Oli aika työ lahjoa lapset hiljaseksi että vauvarukka edes kuuli sen äänen siitä vilkusta. Ja sillä välin esikoiseni kiipeili melkeen jo pöydällä,tutki lääkärin välineistoä ja paiskoi leluja. Lääkäri totesi että "tuon 4v:n voisin lähettää erikoislääkärille joka on erikoistunut ylivilkkaus ja keskittymishäiriöihin. Kyllä tuo minun silmääni näyttää että olisi syytä tutkia" En vastustellut,olin lopenuupunut. Enkä myöskään kehdannut myöntää että tuo oli pientä vielä.
Passitin 4v:n leikkimään oven ulkopuolelle kun tiedän ettei se karkaakkaan.Silloin suuttui keskimmäinen,uhmakas 2,5v ja heittäytyi lankuksi lattialle karjumaan kun hän ei saanut mennä ja yritin häntä lohduttaa niin siitäkös se kimpaantui ja nakkasi tutin suustaan ja aivan suoraan lääkäriä päähän. Hävetti niin kovin ettei itku ollut kaukana. Lopulta lääkärikin totesi että "teidän varmaan on helpompi odottaa käytävässä sen aikaa kuin kirjaan nämä tiedot. Mukavaa loppukesää" Sun mielenterveyden vuoksi on parempi että me pysytään kaukana...
Kaupassa luvatut jätskit jäi vielä pakastealtaaseen kun kaksi karkasi ja pisti kaupassa ranttaliksi. Ostin päivän ruokatarpeet ja kaksi askia tupakkaa. Tämä oli taas yksi näitä päiviä... Elämä on kun kummelia kieltämättä toisinaan,mutta en vaihtaisi tuntiakaan pois. Joskus ne on maailman kamalampia riiviöitä,mutta illalla kun ne kapuaa syliin kirjan kanssa,ei ole parempaa oloa.
tiistai 11. kesäkuuta 2013
Kulta aika lapsuuden
Minä synnyin 13.6 kauniina kesäpäivänä Lohjan sairaalassa kello 15.05, edesmenneen isoisäni,jota harmikseni koskaan en saanut tavata, syntymäpäivänä ja muutin vanhempieni elämän. Painoa minulla oli 3050g ja pituutta 50cm ja äitini kuvaili minua kynityksi broileriksi ison mahan ja rimppakinttujen takia. Iso broileri,jolla oli paljon tukkaa. Niin paljon,että sairaalassa siihen pantiin rusetti. Siitä kaikki tunnisti sen "josefiinan". Kerran rusetti oli sairaalassa pudonnut päästäni ja hoitajat olivat tuoneet äidilleni väärän vauvan. Äitini oli heti tajunnut että "tämä ei ole meidän josefiina" ja niin tajusi hoitajatkin. "ei ole rusettia". Onneksi äitini sai oikean vauva,minut,takaisin kyllä hetimiten.Pääsimme kotiin 17.6,isosiskoni syntymäpäivänä. Lähtöpainoni oli kuulemma 2900grammaa ja minua sanottiin pikkuprinsessaksi. Olin isäni silmäterä syntymästäni lähtien. Sisareni Janna täytti tuona päivänä 7 vuotta ja hänellä oli yksi lahjatoive. Saada pikkusisko kotiin. Sai hän toki muitakin lahjoja sitten loppujen lopuksi.
Opin kuulemma kävelemään varhain ja liikuin paljon. Istuin 5 kuisena ja sitä oli monet ihmetelleet että miten voi istua niin pieni vauva. Mutta minua ei kiinnostanut pienenäkään muiden mielipiteet. Minähän istuin kun minä halusin.Ihan ensimmäisistä vuosistani en muista mitään tietenkään mutta äitini on kertonut että ollessani yksivuotias olin maalannut naamani kenkälankilla. Äitini oli saanut sydänkohtauksen melkein ja soittanut myrkytyskeskukseen. En kuulemma ollut pitänyt pesu operaatiosta. Nukuin ja söin hyvin ja olin helppo ja tyytyväinen vauva. Asiaa minulla oli paljon,eikä se siitä aikuisiällä muuttunut.
Meillä oli tapana aina kesäisin tehdä reissuja veneellä Lohjan järvelle.Olin kuulemma veneessä ensimmäisen kerran vain muutaman viikon ikäisenä. Joka kesän saaressa telttailu,viikon reissu eckeröhön ja karavaanareilu oli aina odotettu ajankohta. Monesti muistan myös tehneemme reissun yyterin hiekkarannoille poriin. Se oli kuin toinen maa,niin hieno. Näitä reissuja odotettiin aina kuukausikaupalla "pian se kesäloma alkaa".
Meri,kalastus,telttailu,eräily kaikki tämä oli lähellä sydäntäni. Telttailusta pidin niinkin paljon että monet kesäyöt nukuin takapihalla teltassa mielummin kuin sisällä. Teini-ikäisenäkin. Tosin,teini ikäisenä teltasta oli helpompi karata yöjuoksulle salaa kuin sisältä,mutta siitä myöhemmin.
Lähes poikkeuksetta joka kesä reissuilla pyöri mukana serkkuni Jere. Jere on minua vuoden nuorempi ja minulle aina ollut kuin pikkuveli. Hän oli joka kesä mukana ahvenanmaan kierroksella,karavaanareileimassa ja vaikka missä. Aina kun kysyttiin kenet haluan mukaan oli vastaus jo valmiina: Jere tulee mukaan. Olimme kuin paita ja peppu ja keksimme kaikkea mahdollisimman typerää mutta joskus myös jotain viisastakin. Tyhmimmästä päästä taisi olla talon katoilta hyppiminen johonkin puskaan joka pehmensi laskua sopivasti,sattui silti. Ja sekin oli Jeren idea. Eräällä karavaanarireissulla päädyimme kalajoelle,juhannukseksi. Ja Vanhempani eivät olleet tajunneet että sielä oli festarit. Melu oli kamala ja kännisiä nuoria jokapaikassa, kusta paskaa ja oksennusta. Jeren kanssa löydettiin siitäkin hyvät puolet. Kerättiin pulloja erään leirintäalueella olevan sisarusparin kanssa. Lopulta keräsimme niin paljon pulloja että saimme kutakuinkin 700 markkaa ja jaoimme ne neljään pekkaan. Muistan vieläkin että niillä ostettiin sellaiset vaahtomuovi liskot ja juku-jukumaan sisäänpääsyliput ja jukujuku maassa Jere kajautti ulos radalta niin että pölähdys kävi. Kaikki säikähti ja sieltä se ryömi puskasta kun formulakusti peukut pystyssä ja näytti että kaikki oli hyvin. Kaikki taputti ja kaikkia nauratti. Kun päästiin kotiin,ilmoitti vanhempani että koska reissu oli mennyt vähän pieleen lähdetään aamulla ahvenanmaalle. Oltiin riemuissamme!
Eräs tärkeä lapsuuden ja nuoruuden muisto on myös se kuinka äitini oli minulle aina se maailman parhain äiti. Kun minä sairastin,äitini valvoi ja hoiti,ei koskaan ollut väsyneenä kiukkuinen eikä koskaan osoittanut meille väsymystä. Äiti myös ompeli aina kaikki naamiaisvaatteni ja voi veljet ne oli hienoimmat koko kylällä. Pelleasuista prinsessa mekkoihin ja niistä vaikka mihin. Äiti teki. Mitä me sanottiin,äiti teki. AINA. Sairastin todella pahan vesirokon kun oli 6 vuotias ja äitini valvoi viikon varmaan ja hoiti rakkuloitani. Ihana isäni lupasi,jossen raavi,saan valita 2 barbia kaupasta. En raapinut! Ja sain eläinlääkäri ja merenneito barbiet.Äitille myös pystyi kertomaan aina kaiken. Oli asia kuinka nolo tai paha asia, tai olin tehnyt kuinka väärin vain,äiti aina ymmärsi. Äiti saattoi suuttua,mutta äiti ymmärsi ja siitä olen vilpittömän kiitollinen.
Isäni on sanansamittainen mies. Ei koskaan sanonut tai luvannut mitään mitä ei pitänyt. Jos lupasi että me mennään särkänniemeen,me ajettiin kaatosateessa särkänniemeen. Perillä paistoi aurinko. Iskä ei koskaan sanonut "en pelaa palloa,en jaksa". Iskä oli yrittäjä ja minä heräsin pienenä yöllä vannomaan että isi mulla on nälkä haluun hernesoppaa. Ja isi teki. Oikeestaan ei minulla nälkä ollut,mutta sain isin kanssa laatuaikaa kaksin. Ja iskä ei koskaan sanonut ettei jaksa,vaikka teki pitkää päivää. Iskällä oli aina aikaa tyttärelleen. Ja joskus aikuisiälläkin vielä kaipaan niitä hetkiä. Ne on kullanarvoisia ja muistelen niitä lämmöllä.
Minulla on myös kolme sisarusta. Isoveljet Jesse ja Tom ja isosiskoni Janna. Aina he pitivät huolta ja minun puoliani,milloin vain eivätkä kannelleet edes vanhemmille kun olin tiirikoinut heidän suklaakalenterinsa tyhjiksi ja availivat tyhjiä luukkuja monta viikkoa. Äiti ja iskä sai tämän kyllä selville.Tomppa ei koskaan asunut meillä joten välit oli auttamatta vähän etäisemmät. Aikuisikään tullessa ne viilenivät aikalailla kokonaan,silti Hän on minulle erittäin rakas ja kaipaan häntä päivittäin kun en häntä usein näe. Hän menee missä menee,vaikka joskus olisi kiva kuulla enempi.
Jessen kanssa on aikakausia kun minä olen maailman rasittavin pikkusisko ja se on typerä isoveli joka ei tajua mistään mitään. Silti tullaan toimeen ja rakastetaan toisiamme niinkuin perheenjäsenten kuuluukin. Jessen luona olen ollut monesti yötä nuorempana ja myöhemmin Jesse meilläkin. Jesse on lapsilleni mieleton
Sisareni Janna on kaikista läheisin kanssani. Janna on enemmän kuin sisko. Hän on paras ystäväni ja jos minulla on murheita,soitan Jannalle. Janna auttaa aina ja on minulle äärettömän rakas. Ei ole asioita joista emme puhu. Tuemme toisiamme ja jo siitä lähtien kun olen ollut pieni,Janna on ollut valmis vaikka heittämään henkensä eteeni. Janna siivosi huoneemme aina,minunkin osuuteni, kun olimme nuorempia. Janna tosin vihasi sitä. Janna piti siisteydestä,minä olin hallittu kaaos. Janna kun karkaili ikkunasta yöjuoksuille,Janna lupasi aina lauantai pussinsa minulle. Jesse opetti tietenkin minut kiristämään että sain joka lauantai ne kaksi koska sanoin että yhdestä pussista kerron,mutta kahdesta en. Äiti ja iskä ihmetteli aina miksi Janna oli ilman karkkia...
Meidän suku on aina ollut tiivis. Serkukset on olleet kuin sisaruksia. Me ollaan oltu aina kuin yksi perhe. Jos jotain kiusattiin,isommat tuli väliin. Pienessä Lohjan kaupungissa alettiin varmaan jo tietämäänkin että "noi on sitä Peräkylän sukua". Serkkuni Hanna ja siskoni Janna olivat usein samaa sakkia,samaten veljeni Jesse ja serkkuni Välly ja Ville olivat myös yksi porukka ja minä ja Jere se kolmas. Tällä kokoonpanolla oltiin paljon porukassa mutta muutkin serkut usein liittyivät porukkaan. Meitä kun oli melkoinen lauma.. Yhtä rakkaita kuin omat siskot ja veljet. Perhe on tärkein ja se tiedettiin. Roikuimme mummilan isossa kuusessa,pelasimme pesäpalloa tai polttopalloa. Välly heitti keihästä usein mummilan pihamaalla kun pihaa oli paljon. Oli piilosleikkejä ja korttipelejä. Meillä oli aina tekemistä.Elämäni kauhein aika alkoi eräänä pääsiäisenä ollessani teini ikäinen. Äitini oli hakemassa minua veljeni kanssa kaverini luota. Autossa oli hiiren hiljaista kunnes kysyin miksi kaikki on niin hiljaa. Äidin poskella valui kyynel. Mitä on tapahtunut? Äiti aloitti ensin. "Ville ja Välly on ajanu viimeyönä kolarin..." ja sitten äiti vaikeni. "Kävikö niille pahasti? Missä sairaalassa ne on? Voiko niitä mennä kattomaan?" Kysyin. Seuraavaksi äiti kertoi että Ville on päijät-hämeen sairaalassa ja oli hiljaa. Missä Välly on? Miks äiti on noin vaitonainen? Veljeni Jesse mursi hiljaisuuden joka riippui auton ilmassa painajaismaisen painavasti. "Välly on kuollu. Se kuoli siinä kolarissa" Sanat jäi roikkumaan ilmaan ja tuojotin hölmönä veljeäni. Sitten aloin nauraa ja sanoin että "Surkea vitsi säikähdin jo! noniin kertokaa missä se on?" Jesse sanoi ettei se ole pilaa ja se on totta. Tuntui kun joku verho olisi vain vedetty eteen ja olisin nukahtanut. En osannut reagoida. En itkeä en mitään. Sen jälkeinen aika oli kamalaa ja alkoi mennä aika lujaakin. Hautajaiset oli ja meni ja ajanmyötä asian kanssa oli pakko oppia elämään. Se järkytti koko sukua ja perheen merkitys korostui entisestään. siitäkin on jo kulunut monta vuotta ja silti,vielä tänä päivänä muistan milta rakkaan serkkuni nauru ja ääni kuulosti,millainen hymy hänellä oli. Kaipuu on kuitenkin kova.
Teini-ikäisenä olin äitini mielestä varmasti yksi perkele. Karkailin,olin hankala,ryyppäsin,poltin tupakkaa ja äidin olisi varmaan tehnyt mieli lähettää minut timbuktuun. Kesällä nukuin teltassa ja huijasin aina laittamalla kengät teltan ulkopuolelle,koska tiesin ettei isäni kurkista telttaan. Joskus olimme paikalla,joskus emme sillä saatoimme olla poikien kanssa,veneilemässä,uimassa,hengailemassa tekemässä aina jotain mistä äiti olisi
repinyt pelihousunsa. Jos käry kävi niin luikittiin hissukseen takaisin kotin. Janna oli kyllä äitin jo pehmittänyt,ollessaan vielä kamalampi. Jannaa etsittiin poliisivoimin muutamankin kerran... Silti koskaan ei tarvinnut valehdella. En koskaan valhedellut mistään. Ja vaikka olisi ollut mikä tilanne aina voin tulla kotiin. Ja muutaman kerran tulinkin kun oli surkea ilta,keskenkaiken kotin ja iskä tilasi pitsaa ja katottiin leffaa.
Vanhempani veivät minut thaimaaseen,kanarialle,turkkii ja Teneriffalle. Ne kaikki avarsivat maailmaani paljon. Thaimaa oli ehdottomasti upein lomakohde koskaan ja se valitettavasti oli viimeinen loma yhdessä. Muistan siltä reissulta norsusafarin ja kanootti safarin,pitkän kobran hotellilla, hyvän ruoan ja pakottavan helteen ja sen kuinka minua luultiin ruotsalaiseksi adoptiolapseksi koska minä olin kalpea iholtani ja vanhempani kahvipapuja.Muutin kotoa 17 vuotiaana rakkauden perässä lappeenrantaan ja silloin oli aika aikuistua. Äitini yritti estellä mutta minäpäs olin rakastunut ja minähän lähdin. Eivät he lopulta kapuloita rattaisiinkaan laittaneet. Äiti kyllä joka kerta kun tulin kotiin lomalle,yritti ylipuhua minua jäämään kotiin. mutta ymmärsi kyllä että nyt on vihdoin päästettävä viimeisestä poikasesta irti ja katsottava kantaako ne siivet itsellään. Ja se onkin jo toinen tarina.
Tahdon omistaa tämän blogipäivitykseni serkuilleni ja ihanille tädeilleni,jotka tekivät lapsuudestani ihanan ja nauruntäyteisen ja seisovat rinnallani vielä tänä päivänäkin. Veljilleni,joille olen aina se pikkusisko vaikka olisin 50 vuotias. Siskolleni,joka ei koskaan anna periksi vaikka elämä miten heittelisi ja tekee silti niin paljon hyvää muiden eteen ja on monin kerroin ottanut minut kiinni kun elämä on heittänyt vierien alamäkeen. Ystäväni ,joista jotkut ovat vielä tänäpäivänäkin tallella. Sekä etenkin vanhemmilleni: joille olen aina se Josefiina,joka painoi 3050grammaa ja oli 50cm pitkä ,joka muutti teki heidän elämästään jollakin tapaa erityisen. Rakastan teitä kaikkia <3
-Juuli
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)